Heila Hakusessa -musiikkinäytelmä
Kaarina-Teatteri
Ensi-ilta 11.10.2019
Käsikirjoitus ja sanoitus: Daniela Franzell
Musiikki ja ohjaus: Riddo Ridberg
Suomennos: Skini Lindgård
Lavastus: Minna Ihalainen
Puvustus: Anniina Kuula
Valosuunnittelu: Ville Salminen
Äänisuunnittelu: Jouni Oksala
Kaarinan lämpiössä kuhisee. Ovien avauduttua katsomo täyttyy intoa puhkuvista oman elämänsä kultturelli-Elleistä. En kiirehdi katsomoon, sillä lämpiössä odottaneet eläkeläiset ovat ansainneet paikkansa olemalla ajoissa. Numeroimattomassa katsomossa on omat puolensa ja haasteensa. Aikainen lintu nappaa madon tai tässä tapauksessa istumapaikan katsomon keskeltä. Allekirjoittanut saa paikan portaiden yläpäästä, mukavasta irtotuolista.
Ensikosketus lavasteisiin on kuin hyppäisi suoraan retromummolaan tai kotiin, jossa vallitsee ainainen 70-luku. Jokainen teatterissa käyvä tietää musiikkinäytelmän alkavan laululla, joten se tapahtuu nytkin. Solisti on hyvä, vaikkakin hahmona hieman irrallinen. Hahmo vie katsojan mukanaan 90-luvun bumtsibumiin välilauluineen ja ohjelman tunnusmusiikkeineen. Näytelmän yhdestätoista laulusta seitsemän on solistin laulamia ja lauluillaan hän myös ostaa aikaa lavaste-, vaate- ja kohtausvaihdoille.
Näytelmän vahvana teemana loistaa ihmisyys, läheisyydenkaipuu ja muiden ihmisten läsnäolo. Suomen yksinäisyystilastot kertovat karua kieltään ja maitotilan Jussi (Mikko Jäästö) kaipaakin vierelleen ihmistä, jonka kanssa tehdä ihan arkipäiväisiä asioita. Ironisesti näytelmän päähenkilö, joka on ilmoitettu tosi-tv -ohjelmaan etsimään morsmaikkua, jää hahmona taka-alalle. Ihankuin hahmon yksinäisyyttä käytettäisiin tehokeinona nostamaan muita henkilöitä esiin.
Kun on tilaa on myös tilan ottajia. Jussin kustannuksella esiin nousevat Jussin serkku Leksa (Jussi Tanhuanpää), italialainen cateringpitäjä Angelina (Minna Huhtala) sekä Katri (Krista Karhunen), yksi ohjelman morsianehdokkaista. Ensimmäisen puoliajan viimeinen kohtaus herättää näytelmän henkiin ja antaa yleisön matkata väliajalle odottavin tunnelmin.
Turun Sanomat kirjoitti arviossaan hahmojen kirjakielen käytöstä, mikä syö hahmoilta luontevuutta ja luo rakennetta niille harvoille hahmoille, jotka käyttävät puhekieltä. Sinänsä olen samaa mieltä, kirjakielen käyttö ei lisää hahmojen uskottavuutta millään lailla, mutta on myös sympaattista nähdä, miten vahvaa Turun murretta puhuva Leksa saa murteensa tarttumaan Jäästöön.
Jostain syystä näytelmän kaltaisen maalaiskomedian kuvittelisi sijoittuvan jonnekin Keski-Suomen pelloille, vaikka onhan Turun kupeessakin maitotiloja ja pieniä pitäjiä, joissa jokaisessa asuu oman elämänsä Leksa.
Hahmokavalkadi on värikäs joukkio enemmän ja vähemmän näkyviä hahmoja, mutta kaikilla on oma roolinsa yllätysten täyttämässä juonessa. Näyttelijäporukasta näkee, että tekijöillä on keskenään hauskaa ja he viihtyvät lavalla yhdessä.
Kokonaisuutena näytelmä tarjoaa viihdyttävän teatteri-elämyksen niin aikuisille kuin varttuneemmallekin väelle, siinä missä nuoriso voisi kummastella, että miksei Jussi vain käytä Tinderiä. Ehkä siitä jatko-osaa näytelmälle, kuka tietää.
