Jos ei heilaa Kaarinasta niin...

Heila Hakusessa -musiikkinäytelmä

Kaarina-Teatteri
Ensi-ilta 11.10.2019

Käsikirjoitus ja sanoitus: Daniela Franzell
Musiikki ja ohjaus: Riddo Ridberg
Suomennos: Skini Lindgård
Lavastus: Minna Ihalainen
Puvustus: Anniina Kuula
Valosuunnittelu: Ville Salminen
Äänisuunnittelu: Jouni Oksala


Kaarinan lämpiössä kuhisee. Ovien avauduttua katsomo täyttyy intoa puhkuvista oman elämänsä kultturelli-Elleistä. En kiirehdi katsomoon, sillä lämpiössä odottaneet eläkeläiset ovat ansainneet paikkansa olemalla ajoissa. Numeroimattomassa katsomossa on omat puolensa ja haasteensa. Aikainen lintu nappaa madon tai tässä tapauksessa istumapaikan katsomon keskeltä. Allekirjoittanut saa paikan portaiden yläpäästä, mukavasta irtotuolista.

Ensikosketus lavasteisiin on kuin hyppäisi suoraan retromummolaan tai kotiin, jossa vallitsee ainainen 70-luku. Jokainen teatterissa käyvä tietää musiikkinäytelmän alkavan laululla, joten se tapahtuu nytkin. Solisti on hyvä, vaikkakin hahmona hieman irrallinen. Hahmo vie katsojan mukanaan 90-luvun bumtsibumiin välilauluineen ja ohjelman tunnusmusiikkeineen. Näytelmän yhdestätoista laulusta seitsemän on solistin laulamia ja lauluillaan hän myös ostaa aikaa lavaste-, vaate- ja kohtausvaihdoille.

Näytelmän vahvana teemana loistaa ihmisyys, läheisyydenkaipuu ja muiden ihmisten läsnäolo. Suomen yksinäisyystilastot kertovat karua kieltään ja maitotilan Jussi (Mikko Jäästö) kaipaakin vierelleen ihmistä, jonka kanssa tehdä ihan arkipäiväisiä asioita. Ironisesti näytelmän päähenkilö, joka on ilmoitettu tosi-tv -ohjelmaan etsimään morsmaikkua, jää hahmona taka-alalle. Ihankuin hahmon yksinäisyyttä käytettäisiin tehokeinona nostamaan muita henkilöitä esiin.

Kun on tilaa on myös tilan ottajia. Jussin kustannuksella esiin nousevat Jussin serkku Leksa (Jussi Tanhuanpää), italialainen cateringpitäjä Angelina (Minna Huhtala) sekä Katri (Krista Karhunen), yksi ohjelman morsianehdokkaista. Ensimmäisen puoliajan viimeinen kohtaus herättää näytelmän henkiin ja antaa yleisön matkata väliajalle odottavin tunnelmin.

Turun Sanomat kirjoitti arviossaan hahmojen kirjakielen käytöstä, mikä syö hahmoilta luontevuutta ja luo rakennetta niille harvoille hahmoille, jotka käyttävät puhekieltä. Sinänsä olen samaa mieltä, kirjakielen käyttö ei lisää hahmojen uskottavuutta millään lailla, mutta on myös sympaattista nähdä, miten vahvaa Turun murretta puhuva Leksa saa murteensa tarttumaan Jäästöön.
Jostain syystä näytelmän kaltaisen maalaiskomedian kuvittelisi sijoittuvan jonnekin Keski-Suomen pelloille, vaikka onhan Turun kupeessakin maitotiloja ja pieniä pitäjiä, joissa jokaisessa asuu oman elämänsä Leksa.

Hahmokavalkadi on värikäs joukkio enemmän ja vähemmän näkyviä hahmoja, mutta kaikilla on oma roolinsa yllätysten täyttämässä juonessa. Näyttelijäporukasta näkee, että tekijöillä on keskenään hauskaa ja he viihtyvät lavalla yhdessä.
Kokonaisuutena näytelmä tarjoaa viihdyttävän teatteri-elämyksen niin aikuisille kuin varttuneemmallekin väelle, siinä missä nuoriso voisi kummastella, että miksei Jussi vain käytä Tinderiä. Ehkä siitä jatko-osaa näytelmälle, kuka tietää.

Pöytyällä soi Kaksi kitaraa

 Pöytyän kesäteatterin aittarakennuksista hehkuu ajan patina ja into teatterin tekemiseen. Jani Selinin ohjaama Kaksi Kitaraa – Topi Sorsakosken tie Ähtäristä tähtiin -näytelmä on jo kumartanut viimeisen kumarruksensa, mutta viimeisten esitysten fiilis ja miljöön tunnelma jäävät elämään vielä pitkäksi aikaa. 

Kukapa meistä ei olisi joskus kuullut Topi Sorsakoskesta? Ähtärin pojasta, joka keikkaili pitkin Suomen maata ja lauloi itsensä suomalaisten sydämiin. Kaksi kitaraa kertoo tämän pojan tarinaa yksityiskohtia kaihtamatta ja hyvällä huumorilla höystettynä. Tarinan kertoja (Jukka Huhtala) on monimuotoisuudellaan erinomainen ja putkahtaa milloin mistäkin jatkamaan tarinan kerrontaa. Topi Sorsakoski (Raimo Laurila) laulaa ja esiintyy hyvin aidosti ja mikäli nuoremmilta katsojilta kysyttäisiin, hän voisi hyvinkin olla herra itse. 

Työryhmä on täynnä upeita näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita, Topi Sorsakoski (Laurila), Nuori Eeva Lötjönen (Jenna Häkki), Maija Tammilehto (Terhi Mäkelä), Kielo Lötjönen (Teija Häkki) ja Eeva Lötjönen (Heidi Helin) mainitakseni heistä vain muutaman. Työryhmän fiilis on käsin kosketeltavissa jo ensimmäisestä ryhmäkohtauksesta saakka ja meininki on välillä kuin suoraan Mantun grillijonosta. Autenttisuutta lisäävät vanhat autot, retroradiot, sekä aikaan sopiva puvustus ja maskeeraus. Jokainen vaihto toimii ja hahmot ovat aitoudessaan uskottavia.

Esityksen kappaleet ovat sävelmiä vuosikymmenten takaa, mutta kuitenkin tuttuja jopa nuoremmille katsojille, joten kaikenikäiset viihtyvät varmasti. Livebändi tuo lisämausteen näytelmän juoneen ja soiton alkaessa huomaa, miten tärkeä osa kesäteatteria musiikki oikein onkaan. Ja kun on musiikkia, on myös tanssia. Marko Virtanen on mies näytelmän tanssikoreografioiden takana ja meininki on taattua Virtasen Markoa. 

Kun kesäilta pimenee ja aurinko painuu mailleen peltojen taakse, syttyvät ulkovalot valaisemaan lavaa kuin varkain, huomaamatta. Itikat ja yökköset luonnollisesti kiinnostuvat valoista, mutta mitä olisi ulkoilmateatteri ilman pienintäkään itikanpistoa. Esityksen loppuessa katsojat poistuvat auto kerrallaan ulkotulin valaistua tietä pitkin, hyvillä mielin ja Sorsakoskea hyräillen.

Mielensäpahoittaja tuo Kaarinaan iloisia aikoja

Kaarina Teatteri - Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja 

Arvostelu

Kaarina Teatterin ohjelmistossa on syksyllä 2016 Tuomas Kyrön kirjaan pohjautuva Mielensäpahoittaja, joka kertoo vanhan miehen päättäväisyydestä omaa elämäänsä, ja kuolemaansa kohtaan. Ohjaaja Tom Petäjä on hyvien näyttelijävalintojen myötä onnistunut vangitsemaan näytelmään sekä usein esillä olleen komedian, että draaman, joka usein Mielensäpahoittajasta puhuttaessa jää komedian roolia kantavan tekstin varjoon.

Mielensäpahoittaja voisi olla miltei kuka tahansa suomalainen mies. Hiljainen mörökölli, joka puhuu vähän ja silloinkin vain pelkkää asiaa. Hänen mielestään ihmisen tulee tehdä itse oma elämänsä, kasvattaa perunat, ja siinä sivussa lapset ja pärjätä omillaan. Mitä sitä muita ihmisiä vaivaamaan omilla ongelmillaan. Hannu Pajunen tekee oivan roolityön pääosassa, hän on olemukseltaan kuin luotu tekemään roolia. Olemukseltaan sympaattinen hahmo saa aikaan tahatonta nauruhermojen kutkuttamista, tiedä häntä saako se ihmisessä aikaan samaistumisen tunnetta haetaanko samaistuttavia piirteitä ystävistä vai sukulaisista. Tarinan edetessä alkaa huomaamaan, kuinka aiemmin jyrkästi muutosta vastustanut hahmo alkaa totuttautua siihen, että maailma muuttuu ja ihmisten pitää muuttua sen mukana.

Mielensäpahoittajan poika (Mikko Jäästö) antaa katsojan ymmärtää olevansa täysin isänsä vastakohta, vaikka hahmoissa on yhtäläisyyksiä, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi esityksen aikana. Ei pelkästään vaatetus, ruutupaita ja mokkatakki, vaan myös eleet ovat toisiaan myötäileviä. Mikäli Petäjä on tämän saanut ohjaamalla ohjattua on hän tehnyt loistavaa työtä.
Alusta luulisi, että poika on hissukka, joka on elänyt isänsä varjossa koko ikänsä ja kun miniä (Mari Backman) astuu kuvaan, käsitys voimistuu entisestään, mutta tarinan edetessä paljastuu pojalta myös oma tahto ja päättäväisyys omaa elämäänsä kohtaan. Ehkei niin vahvana kuin isällään, mutta tätä kasvutarinaa on oivaa seurata näytelmän aikana.

Keskeisten hahmojen lisäksi näytelmässä on monia värikkäitä sivuhahmoja, jotka tuovat oman lisäpotkunsa juoneen. Toni Rautio, Helena Virtanen, Elina Toivanen ja Risto Nurmio rikkovat sivuhahmoina jäätä lisäämällä huumoria, milloin hoitohenkilökuntana, milloin hoidettavina. Jokaisella heistä on oma tarkoituksensa myös Mielensäpahoittajan kannalta, erityisesti Toivasen rooli hotellin vastaanottovirkailijana ja Virtasen rooli kirkkoherrana saavat Mielensäpahoittajan ajattelemaan uudistuksia toiselta kannalta, ehkä jopa lievää innostusta on havaittavissa.
Erica Selin on sivuhahmoista ehkä suurimmassa roolissa esittäen Mielensäpahoittajan palvelukodissa asuvaa vaimoa. Selin tekee koskettavan roolityön, joka saa katsojan milloin hymyilemään myötätuntoisesti, milloin pyyhkäisemään kyyneltä silmäkulmastaan.

Kokonaisuutena Mielensäpahoittaja on laadukas koskettava draama, jonka monisävyisestä hahmorepertuaarista jokainen katsoja löytää samaistuttavan hahmon. Kaarina Teatterin lavastukset ovat toimivat ja hienosti toteutetut, sekä vaihdot helponnäköiset, mikä saa katsojan hämmästelemään tilanteen soljuvuutta.
Vaikkei sitä ensimmäisenä ajattelisikaan, saa näytelmä katsojan pohtimaan omaa itseään ja sitä, keskittyykö ehkä itse liikaa toisten elämään, eikä ajattele omaansa tarpeeksi. Näytelmä on suunnattu aikuisille, mutta myös nuorille on huumorinsa, joka uppoaa kuin kuuma veitsi voihin.

30.10 2016

Lotta